Olen koko metsästysurani ajan päässyt toimimaan erilaisten koirien kanssa – sekä pystykorvien että seisojien.

Koiran kanssa metsästäminen on mukavaa ja varsinkin linnunpyynnissä koiran ja metsästäjän yhteistyö on hienoa seurattavaa!

Oman metsästyskoiran hankkimista olin harkinnut teini-ikäisestä asti, sillä haaveenani oli päästä jakamaan eräkokemuksia oman koiran kanssa. Elämäntilanteeni eivät kuitenkaan mahdollistaneet koiran hankintaa aikaisemmin kuin vasta tänä vuonna.

Olin pitkään lukkiutunut ajatukseen suomen- tai pohjanpystykorvasta, jotka molemmat ovat hienoja pohjoismaisia rotuja.

Monien mutkien ja elämän pomppujen kautta päädyin kuitenkin tänne unelmieni metsästysmaille Käsivarteen, jossa metsästetään pääasiassa riekkoja seisojien kanssa. Seisoja alkoi siis tuntua pystykorvaa järkevämmältä hankinnalta.

Pääsin seuraamaan riekonpyyntiä naapurini karkeakarvaisen saksanseisojan Keron kanssa Käsivarren suurtuntureilla. Kero on luonteeltaan lupsakka ja työteliäs. Keron ja hänen omistajansa Janin yhteistyötä seuratessa olin muutamien jahtipäivien jälkeen lopullisesti täysin tykästynyt seisojapyyntiin.

Seuraavaksi oli valittava kanakoiraroduista se itselle mieluisin ja näihin mestästysmaastoihin sopivin.

Mietin pitkään ja kuumeisesti, mikä rotu pärjäisi näissä pohjoisen välillä haastavissakin olosuhteissa. Suurtunturimaastossa pärjäämisen, kestävän rakenteen ja kovan riistavietin lisäksi haeskelin rotua, joka olisi myös siisti sisäkoira, helppohoitoinen, energinen ja ennen kaikkea ihmisrakas.

Kanakoirien Facebook-ryhmässä kyselin kokeneiden koiranomistajien mielipidettä, että mikä olisi fiksuin valinta näille leveyspiireille. Sain kanakoirien omistajilta vastauksia laidasta laitaan, mikä ei toisaalta yllätä, koska kun koiraihmisiltä kysyy, niin se oma rotu on aina paras – ja nykyään ymmärrän miksi.

Monista eri roduista viivalle asettuivat lopulta bretoni, karkkari ja irlanninsetteri. Bretonin kanssa pääsin tekemään lähemmin tuttavuutta, mutta jokin rodussa ei kolahtanut. Kilpailua jatkoivat siis karkkari ja irlanninsetteri.

Karkkarin kanssa olin touhunnut eniten, mutta halusin vähän siromman koiran; kovan riistaviettinsä lisäksi myös elegantin ja kauniin.

Facebookin kanakoiraryhmän vastauksissa mukaan kisaan nousikin loppukirissä yllättäjä eli gordoninsetteri: kaunis, nopea, jäntevä, solakka, kestävä ja ihmisrakas rotu.

Keskustelin kahden eri gordonien kasvattajan kanssa tarkemmin ja olin jo lähes päätynyt ottamaan pennun Etelä-Suomesta, mutta 1300km matka kasvattajan tykö ei tuntunut järkevältä koiran eikä itseni kannalta.

Sitten puhelin pirisi ja Loukasahon Kennelin Tero soitti. Poristiin pitkä tovi. Hän kertoi ummet ja lammet gordoninsettereistä ja millaisia hänen omat koiransa olivat. Olin myyty! Rodussa oli kaikki ne piirteet, mistä tykkäsin.

Seuraavaksi oli enää se tylsin vaihe edessä eli puolivuotinen odotus, että pikku karvamössykkä syntyy tähän maailmaan. Pennut syntyivät lopulta maaliskuussa ja kävin valkkaamassa niistä oman Kirmelini. Ja taas odoteltiin, että luovutusikä koittaisi ja saisin oman touhottajan kotiin.

Kira osoittautui yllättävän helpoksi pennuksi. Se hoksasi ja hoksaa edelleen uudet jutut muutamalla toistolla.

Toki käyttökoiran kanssa toistoja täytyy silti tehdä tuhansia ja tuhansia, jotta tottelevaisuus metsällä tulee varmaksi ja voit 100% luottaa karvaiseen metsästyskaveriisi.

Pentuaikana Kira kulki suvereenisti mukana kevään pilkkijäillä ja seisoi ekat riekotkin jo yhdeksän viikkosena patukkana. Upea pikku otus! <3

Nyt Kira on vähän reilu 8kk ikäinen ja sulkia hattuun on tänä ensimmäisenä metsästyssyksynä kertynyt satojen lintutöiden tuloksena yksi metso, yhdeksän riekkoa ja yksi kiiruna.

Matkaa on vielä paljon edessä, mutta suunta on todella lupaava. Tällä hetkellä nuoren neidin murrosikä nostattaa verenpainetta, mutta kyllä se siitä ajan kanssa ihan varmasti loivenee.

Olen suunnitellut, että kävisin ensi syksynä Kiran kanssa kanakoirakokeissa Norjassa ja pennuistakin on ollut vähän puhetta kasvattajan kanssa. Saa nähdä minkälainen mestari tästä veijarista vielä tulee!

-Ville

P.S. Voit seurata minun ja Kiran touhuja myös somessa:

Riekonpyyntiopastukset

Riekonpyyntiä suurtuntureilla ja treenileirejä kanakoirille

Lue lisää

Kuuden kuukauden ikäisen gordoninsetterini Kiran ensimmäinen oikea mettäpäivä oli vauhdikas! Kirasta huomasi heti aamusta, että se aavisti tärkeän päivän koittaneen, vaikka tuskinpa se kalenterista oli tullut katsoneeksi, että metsäkanalintujen pyynti alkoi tänään. Kun kukonlaulun aikaan puin mettävaatteita ylle ja kaivoin haulikkoa asekaapista, oli tyvär jo vieressä tepisemässä että "tänään ukko mennään eikä meinata”.

Perille päästyämme oli jopa hieman vaikeuksia pitää koira kontrollissa, mutta kun otin noutajahihnan pois, meni Kiralla samalla sekunnilla pylly maahan ja katse kääntyi minuun haku-käskyä odottaen. Koira silminnähden tärisi innosta.

Haku! Kirppu pinkaisi liikkeelle, kerkesi käydä alatuulessa pienen mutkan ja lintu heti piikkiin. Katselin monttu auki nuorta koiraani ja mietin että ei voi olla totta! Neiti oli juossut käytännössä 200 metriä ja seisoa tökötti nyt hievahtamatta tuossa 80 metrin päässä. Menin sitten koiran sivulle avanssia antamaan. Metto pölähti ilmaan ja meinasin lentää persuksilleni, kun keskityin koiraan ja paikka-huutoon. Kiralla löytyi heti ekassa mettotilanteesta jarrut hienosti ja tilanteen jälkeen neiti tuli häntä vispaten kutsusta luokse rapsutuksia ja herkkuja hakemaan. Otimma pienet ilopainitkin siinä.

Sama kaava jatkui ekasta lintukontaktista seuraaviin. Kira hakuun, yksi luovi ja taas metto seisonnassa. Avanssi, paikka ja valtavat kehut. Ja taas koira hakuun ja tällä kertaa pari koppeloa oli nokan edessä. Tulinen avanssi, paikka ja jälleen sai rapsutella eräkaveria upeasta työskentelystä. Sama ohjekirjamainen kaava jatkui seuraavat kilometrit ja mietin että tässähän joutuu kohta alkaa ampumaan, kun Kiralla alkaa olla jo se etukäteen päättämäni 10 puhdasta suoritusta alla.

Istuskelimma hetken kannonnokassa Kiran kanssa ja kävimmä keskustelua, että seuraava lintu ammutaan, koska takana oli laskujeni mukaan 15 puhdasta suoritusta tältä parin tunnin ajalta mitä olimma kulkenu. Valtaosa metsoja, mutta muutama koppelo ja teerikin oli saanut tutustua Kiraan lähemmin.

Kira ilmeisesti ymmärsi, mitä olin suunnitelemassa, koska hakuluvan saadessaan neiti otti jälleen yhden luovin jängälle ja piikkasi linnun reiden korkuiseen pajukkoon. Laskin repun selästä, latasin Valmetin ja lähdin tyvärelle kaveriksi. Otin hieman koiran eteen ja sivulle ja annoin avanssin, mutta Kira ei liikahtanutkaan. Mietin että mikähän sille nyt tuli ja annoin uuden avanssikäskyn. Sitten mentiinkin todella tulisesti avanssiin ja metto nousi ilmaan. Kiralle paikka-käsky ja jälleen jarrut toimivat, hyvä laukaus mettoa kaulaan ja lintu tipahti hengettömänä alas. Kävelin Kiran viereen ja hetken aikaa rapsuttelin ja kehuin koiraa upeasta toiminnasta.

Yhdessä lähdimme sitten katsomaan, mitä meidän yhteistyö oli saanut aikaan. Kolme metriä metsosta Kira otti jo kuolleen linnun uudestaan seisontaan, mutta tajusi varmaan itekkin, että ei sitä enää tarvi piikkailla. Nopeasti Kira oli jo saalista nuuskimassa. Lintu kuivalle maalle ja suolistamaan, Kiralle sydän ja maksa palkaksi ja matka jatkui. Vielä yksi haku autolle palatessa ja taas oli mettolla piilopaikoista uupelo kun Kira otti seisonnan. Jälleen avanssi ja jarrut pelasi. Loppumatka mentiin yhdessä autolle rauhallisesti lönkötellen. Päivä oli paketissa ja Kira simahti heti autoon päästyään. En olisi ikinä uskonut, että puolivuotiaan kanakoiran ensimmäinen lintupäivä menisi näin putkeen. HYVÄ KIRMELI! <3

Kotiin päästyämme huomasin, että nuoren kanakoiran korvat olivat näköjään unohtuneet mettään, eikä linnustaessa lähes täydellisesti tottelevaista koiraa enää loppupäivänä näkynyt.

-Ville

Riekonpyyntiopastukset

Riekonpyyntiä suurtuntureilla ja treenileirejä kanakoirille

Lue lisää